Kun aloitimme ponin etsinnän Ninalle, se olikin vaikeampaa mitä luulimme. Ponin pitäisi olla terve, kiltti ja sopivan kokoinen 9-vuotiaalle, sekä niin vahva, että aikuinenkin pystyisi sitä ratsastamaan. Se ei myöskään saanut olla liian vanha, eikä liian nuori. Kisaponia ei ollut tarkoitus ostaa, vaan turvallinen harrasteponi. Kuulostaa mahdottomalta löytää, vaikka kaikenlaista oli tietysti myytävänä. Jos poni oli hyvä, hinta hipoi pilviä. Jos hinta ja luonne olivat kohdallaan, niin silloin oli jotain muuta pikkuvikaa. Välillä ajettiin pitkiäkin matkoja, kun luvassa oli juuri sopiva poni 9-vuotiaalle, mutta pettymyksiä tuli toisensa jälkeen. Aika kului ja sitä oikeaa ei vaan löytynyt.

Tutkiessaan hevos- ja ponirotuja Nina ihastui vuonohevosiin. Kun nettiin tuli myyntiin ruuna Hämeenkyrössä, Nina vaati, että edes käytäisiin katsomassa. En mitenkään innostunut asiasta. Olin aina luullut, että vuonikset ovat itsepäisiä ja lihavia. Ajattelin että ne ovat enemmänkin työjuhtia, eivätkä ainakaan pikkutyttöjen ratsuja. Lapseni sai kuitenkin tahtonsa läpi ja taas lähdettiin ajamaan yhteensä 500km. Silloin ajattelin, että ihan turhaan, mutta käydään nyt katsomassa, niin loppuu tuokin ”vuonisvouhotus”.

Vastassa oli todella suloinen ja kiltti vuonohevonen, mutta koeratsastus oli katastrofi. Vuonis kiikutti Ninaa innoissaan ympäri maneesia. Jarruja ei ollenkaan. Lopulta poni saatiin ”kuriin” ja Ninankin ratsastus onnistui joten kuten. Jostain ihmeen syystä päätin ottaa sen. Ehkä ihastuin vuoniksen sympaattiseen luonteeseen. Luotin myös myyjään, joka ei ollut hevoskauppias, vaan isoäiti joka myi omaa lemmikkiään. Hän oli vakuuttunut, että Ikaruksessa olisi ainesta vaikka mihin. Itkun kanssa hän Ikaruksesta sitten luopuikin.

1.3.2001 haimme Ikaruksen kotiin ja siitä alkoi meidän yhteinen taival. Aluksi Ikarus vei Ninaa tyyliin ”mie vien ja sie vikiset”, mutta pikkuhiljaa, valmentajien silmien alla, löytyi yhteinen sävel. Ratsastelin sillä itsekin paljon ja se yllätti usein rohkeudellaan ja varmuudellaan vaikeissakin maastoissa. Kisaponista emme edes haaveilleet. Jos olisin silloin sanonut että ostin vuonohevosen, jotta tyttäreni voisi joskus mennä sillä kansallisia este- ja kenttäponiluokkia, minulle olisi naurettu. En kyllä olisi uskonut itsekään. Nina oli kuitenkin motivoitunut oppimaan ratsastamaan Ikaruksella ja kävi hyvillä valmentajilla, jotka uskoivat Ikaruksen kykyihin. Nina ja Ikarus paransivat tuloksiaan vuosi vuodelta. Ruusukkeita, palkintoja, pokaaleja ja mitaleja on ropissut roppakaupalla.

Alku oli todella vaikeaa muutenkin. Ikarus, pieni vuonohevonen, oli joillekin huvittava näky hienojen kilpaponien ja -hevosten joukossa ja siitä sai usein kuullakin. Mutta kun vuonis hyppäsi usein voittoon ja sijoituksiin, hyppäsi se myös ihmisten sydämiin. Se sai paljon huomiota ja kehuja. Ikarus on hienosti näyttänyt, että vuonohevosesta on hyväksi junioriratsuksi. Nimenomaan luonteensa vuoksi se sopii hyvin nuorille. Se on kärsivällinen, viisas, antaa paljon anteeksi ja yrittää aina tehdä parhaansa. Sillä on edelleen viikinkien taisteluhevosten todellinen taisteluluonne jäljellä. Ehkä se on sitä vuonisten kuuluisaa itsepäisyyttä, jota mielummin sanoisin viisaudeksi. Kestävä, vahva, alkukantaisen rodun edustaja on näyttänyt mihin se voi hyvällä valmennuksella pystyä.

Eipähän enää ihmetellä kisakatsomoissa vuonista, vaan sieltä usein kuulee ihailevan äänen sanovan : ”Kato! Tossa on Ikarus!”